Jumalan mikrofoni

Asemahalli oli lähes autio,
sen keskellä seisoi mies.

Hänellä oli nukkavierut kledjut ja päässä skotsa,
sellaista skotsaa ei ollut muilla,
se oli uniikki,
hatumestarin valmistama.

Tosin aika oli syönyt tuon skotsan täyteen koinsyömiä reikiä,
reijistä pilkotti harmahtavaa hiusta.

Jalassa hänellä ei ollut kenkiä,
housun puntit olivat rikkikalutut -
asfaltinsyömät repaleet.

Ennen niin valkea paita roikkui nyt risaisena,
keltaisenhrmaana riepuna huutaen pesua,
jota se ei olisi kestänyt hajoamatta tomuksi.

Musta pikkutakki,
tai nyt jo kiiltäväksi kulunut - sprigin rotsi,
roikkui hädin tuskin kapeiden hartioiden päällä putoamatta,
sen taskusta pilkotti iänikuinen räkäinen nenäliina.

Siinä hän oli - Suomi armaan keski-ikäinen mies,
nelissä - viisissä kymmenissä,
siitä ei saanut selkoa - oliko sitäkään.

Suu ammollaan hän karjui voimalla; "saatana teille voi tulla vielä sellainen taivaan kaipuu, että maa vaikuttaa kyynelien alholta"

" olen erämään huutava ääni - soiva persoona"

" olen integroitunut kristuksen mystiseen olemukseen iättömiksi ajoiksi"

"olen vain karjuva ääni - Jumalan mikrofoni"

Sitten hän vaikeni ja tuijotti eteensä, kuin näkemättä mitään.
Hän tuijotti hyvinkin toista tuntia ja alkoi jälleen huutaa.

Hän oli aseman huutava ääni - Jumalan mikrofoni.

Suomalainen mies.